Sudenkuoppa

Kauden 2017 parasta antia oli selviytyminen kaikesta suunnitellusta. Korkki nasautettiin kiinni ja siitä ei lipsuttu, joten rokulipäivät jäivät nolliin. Tästä pidetään kiinni myös kaudella 2018. Tasoitusta ei anneta, eikä pyydetä. Ravinnon saattaminen samalla tasolle kaiken muun kanssa hiukan laahaa. Parempaan päin mennään, mutta vielä näen siinä potentiaalia joilla suorituskykyä nostettaisiin. Huippu-urheilun perusteiden lukeminen on avannut silmäni ja tietoa on tarttunut haaviin. Itse voin vielä omalla kohdallani tössiä, mutta valmennettavien kohdalla toivon täydellistä suoritusta.

Kaiken tämän jaksamisen parantumisen myötä olen huomaamatta ajautunut tilanteeseen, josta ulospääsynä on Ei-sanan sanomisen opetteleminen. Jonnekaan ei jaksa ihan kaikkea. Varsinkin, jos joku asia tökki tai on negatiivinen vaikutukseltaan, se saa minut voimaan pahoin. Siis muinakin kuin ennen vanhaan tyyppisinä krapulapäivinä mieleni tekee oksentaa pelkästä ketutuksesta.

Ja nyt nastaa alle ja vähän äkkiä. Yhdestä läheltä piti tapauksesta selvittiin, toiseen ei ole varaa. Skinnarinne oli iltapäivällä aivan jäässä, mutta sinnikkyydellä se kivuttiin ylös. Polku sentään mureni alle vahvojen reisieni piiskatessa ratsuani rinnettä ylös.

Leave a Reply