Muistelot osa 247

Flunssa ei estä kirjoittamista, ei edes mies sellainen. Kausi 2018 oli käänteentekevä. Läksin tavoittelemaan jotain, mitä en ollut aiemmin tehnyt. Terveystilanne oli mitä oli. Mies liputettiin pois päivätyöstään juuri vaivojen takia. Olin helpottunut ja samalla ahdistunut. Kuntoutuksesta oli tullut työni. Entä jos en tulisi kuntoon? (Toim.huom. Siihen en ole vieläkään saanut vastausta.)

Jalka on mitä on, olkapää samoin ja keuhkot riekaleina. Duunit lähti alta ja koulun päättäminen tuntui mahdottomalta. Miksi lähteä tähän? Aivan varmasti siksi, että halu näyttää peitti alleen kaiken kivun. Minun piti/pitää näyttää kykeneväni temppuihin joihin toiset eivät pysty.

Italiaan lähdin ammattilaisstatuksella, hitto, just joo. Näin jälkikäteen voi sanoa, että ei ollut ihan onnistunut valinta. Harjoittelu ei ollut edennyt kohti toukokuuta toivotusti. No eihän se toivomalla etenekkää. Sitä minä olen paljon tehnyt ja heittänyt lopuksi aina pahan sisun sekä uhkarohkeuden peliin. Kilpailu ja reissu olivat ikimuistoisia. En käytä edelleenkään maitotuotteita, pienikin määrä sotkee pöntön viikoksi. Osaan jo hiukan säätää menopeliäni. Saatanpa ajaa saapasmaassa jatkossa aina taksilla tai sitten maksan tietullit.

Olin piirtänyt vain yhden suuntaviivan, 350 tuntia vuodelle 2018. Nyt ollaan hiukan tuota jäljessä, mutta tunti sinne toinen tänne ei haittaa. Ensi vuonna lukemaa hiissataan 400 tuntumaan. 2020 loikataan 500 tuntiin, jotta 2021 olisi parhaimmillani ja tekisin vain sen vaadittavan siinä yhdessä kilpailussa. Ei tälläinen amatööri muuta tarvitse. Perhe menee edelle ja harjoittelu on aina vain sivujuoni.