Ylioppilaskirjoituksissa oli kaksi äidinkielenkoetta minun aikanani. Piti kirjoittaa aineiston- ja otsikonpohjalta paremman jäädessä voimaan. Itselleni muodostui arvosanaksi C aineistoaineen perusteella. Olin tähän tyytyväinen. Sen sijaan olin äärimmäisen pettynyt A:han ensimmäisenä kirjoitetusta otsikkopohjaisesta aineesta. Mielestäni olin tehnyt elämäni kirjoituksen, mutta opettaja kertoi sen menneen hivenen ohi. En käynyt väittelemään, enkä pyytämään korjausta, koska jo perusteluita kuunnellessani tajusin kuinka kaukana olimme. Korkealentoisuus oli johtanut siihen, että minua ei ymmärretty. En ole asiasta puhunut vuosien varrella, mutta nyt työssäni olen tähän törmännyt ja haluankin osaltani avata tätä hiukan.

Tulosta mittaamalla C tässä kohtaa on hyvä. Tyydynkö siis siihen? Miksi tunne A:ssa oli paljon parempi? Entäpä jos mittarit olisivat olleet toisenlaisia. Jospa oisinkin voinut avata, niin olisiko se auennut? Minä olin vapaa ja kenties rönsyilin. Johtiko se kieliopillisiin virheisiin ja sitä kautta arvosana laski kuin lehmänhäntä? Missä kohtaa yhden sanan tulkinta meni ohi?

Urheilusuoritustuksessa ja siihen optimaaliseen pyrkiessä, jossain kohtaa pitää laskea irti. Ilman tätä, et ole vapautunut ja saa kaikkia voimiasi irti. Minulle näin käy joogassa. En rentoudu, kun kilpailen itseni kanssa. Muutenhan jooga taas toimi kohdallani. Se antoi sen voiman ja rentouden suorituksiini.

Etsi siis se tunne. Siksi ei ole olemassa mitään teknistä tietä onneen, vaikka sen kunnossa oleminen määrittää tietyn tason. Oletko siis amatööri vai ammattilainen. Tyylisi voi tästä kaikesta huolimatta olla jotain muuta kuin esteettisesti kaunista. Minun kanssani polku on pitkä, ei pitkäveteinen.

Olen tavannut kuvan kolmikon.